Marjut Kallioinen kysyi Suomenmaassa 8. heinäkuuta allekirjoittaneelta, Paavo Väyrysen eurovaalikampanjan vetäjältä, "mikä posti Väyrystä oikeasti kiinnostaa?".
Kallioisen kysymys perustuu hänen kirjoituksensa mukaan siihen, että Väyrystä on esitetty vuoden aikana ehdokkaaksi kolmeen tehtävään: kansanedustajaksi, Euroopan parlamentin jäseneksi sekä Suomen Keskustan presidenttiehdokkaaksi. Kaikkiin tehtäviin hän on antanut suostumuksensa, ja kahteen ensin mainittuun hän on jo tullut valituksi komeilla äänimäärillä. Presidenttiehdokkuuden kohtalo ratkeaa viimeistään 11.9. käytävässä esivaalissa.
Paavo Väyrynen on koko pitkän uransa ajan toteuttanut omaa linjaansa ja hakenut sille kansan kannatusta. 1990-luvulla hän on toiminut sen rintaman johdossa, joka on puolustanut Suomen itsenäisyyttä ja puolueettomuutta. Viime kevään eduskuntavaaleissa Väyrynen tavoitteli ulkoministerin tehtävää, jossa hän olisi voinut parhaimmin toimia itsenäisen Suomen puolesta. Kun hän ei päässyt keskustan odotettua heikomman vaalimenestyksen vuoksi tälle paikalle, hän katsoi voivansa vaikuttaa asioihin enemmän Euroopan parlamentista käsin.
On luonnollista, että politiikassa toimivia henkilöitä pyydetään ehdolle erilaisiin tehtäviin. Käytäntö on tämän jälkeen se, että pyydetyt itse harkitsevat, ovatko käytettävissä, ja jos ovat, pääsee kansa ratkaisemaan, ketkä ehdokkaaksi asetetuista tulevat valituiksi. Tämä on kansanvaltaa!
Väyrynen on mielestäni toiminut täsmälleen tämän käytännön mukaisesti edellä mainittuihin vaaleihin käytäessä.
Ajatus kolmannesta ehdokkaasta, jonka esille tuomisesta Kallioinen myös Väyrystä syytti, on lähtöisin Kallioisen omasta ehdokkaasta, Esko Ahosta. Kallioisen kannattaisikin kysyä Aholta vaikka tämän lehden palstoilla, ketä tämä piti sopivimpana keskustan presidenttiehdokkaaksi, jos hänestä itsestään olisi tullut pääministeri, ja olisiko tämä edelleen käytettävissä, jos häntä yhteistuumin tehtävään kysyttäisiin. Esivaaliahan ei järjestetä, jos siihen osallistujia on vähemmän kuin kaksi. Presidenttiehdokkaan nimeää puoluekokous 8. lokakuuta.
Itse en kuitenkaan usko, että voisimme löytää kolmatta vaihtoehtoa.
Kuten äskettäin kirjoitin tällä palstalla, tasavallan presidentti on perustuslakiuudistuksen jälkeen aikaisempaa selvemmin nimenomaan ulkopolitiikan johtaja. Siksi on luonnollista, että Väyrysen kannattajat ovat halunneet hänen asettuvan ehdokkaaksi nimenomaan tähän virkaan, josta käsin hän voisi tehokkaimmin toimia Suomen itsenäisyyden ja puolueettomuuden puolesta. Suomen pitkäaikaisimpana ulkoministerinä - lähes 11 vuotta tässä tehtävässä toimineena - hän olisi sitä paitsi tähän virkaan ylivoimaisesti pätevin ja kokenein.
Väyrysen vastustajat ovat usein sanoneet, ettei Kekkosen ajan "kasvattia" voida enää nykyaikana valita Suomen tasavallan presidentiksi. On vaikea ymmärtää, mihin nämä argumentit pohjautuvat, sillä Urho Kekkosta pidetään Ilta-Sanomien 5.7.1999 julkaiseman mielipidetutkimuksen mukaan Suomen kaikkien aikojen merkittävimpänä presidenttinä.
Joillekin tämä näyttää olevan yllätys. Anneli Sundberg haukkui Kekkosen Helsingin Sanomien kakkossivulla 9.7.1999 kolumnissaan: "Kekkosta kaipaamatta muistaen". Hän katsoi Kekkosen edun olleen IS:n tutkimuksessa se, että "hän on kuollut". Muutkin Sundbergin argumentit olivat niin törkeitä, ettei tämän lehden palstatilaa viitsi uhrata niiden esille tuomiseen. Jokainen, joka haluaa niihin tutustua, lukekoon kyseisen päivän Hesarin.
Samaan sarjaan voidaan lukea myös keskustan varapuheenjohtaja Sirkka-Liisa Anttilan Suomenmaan kirjoituksessaan 13.7. esittämä arvio: "Tämän päivän Urho Kekkonen on Paavo Lipponen. Hän on samanlainen diktaattori". Enpä ole havainnut kenenkään muun keskustalaisen halveeraavan edesmennyttä presidenttiämme moisella tavalla!
Sen sijaan kansalaisten mielipide on ymmärrettävä. Kekkosen aika oli vakaata ja turvallista aikaa. Silloin kansalaisten hyvinvointi, alueellinen kehitystasapaino ja maaseudun elinvoimaisuus olivat tosiasioita. Suomi oli itsenäinen ja puolueeton maa, mutta sillä oli samaan aikaan hyvät kansainväliset yhteydet. Juuri tätä kansa näyttää nyt kaipaavan ja haluavan.
Toisen äskettäisen, Maanpuolustustiedotuksen teettämän, kyselyn mukaan 75 % suomalaisista on sitä mieltä, että Suomen pitäisi pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana maana, liittoutumista kannatti vain 18 % (Aamulehti 1.7.1999). Suomen kansan ylivoimainen enemmistö on siis myös perinteisen puolueettomuuspolitiikan ytimen kannalla.
Paavo Väyrynen, jos kuka, on noudattanut johdonmukaisesti tätä Urho Kekkosen linjaa.
Edellä mainittuihin tutkimuksiin nojautuen uskallan väittää, että Suomen kansa haluaa 2000 -luvulle käytäessä tälle menestykselliseksi koetulle linjalle työn jatkajan. Omasta mielestäni paras henkilö tämän linjan puolustajaksi on valtiotieteen tohtori Paavo Väyrynen.
Tätä linjaa puolustamalla on mahdollista yltää presidentinvaalien toiselle kierrokselle, koska ehdokasasettelu näyttää muodostuvan muissa puolueissa sellaiseksi, ettei niillä ole tarjota mitään vaihtoehtoa viime vuosina noudatetulle politiikalle. Tällä linjalla voimme yltää myös vaalien voittoon. Se lienee meidän kaikkien yhteinen tavoite!
PETRI NEITTAANMÄKI
yht. maisteri, kansanedustaja
Jyväskylä