Urho Kekkonen esitti 1950-luvulla otsikossa mainitun kysymyksen. Tämä tuli mieleeni, kun eduskunnan pankkitukiselontekokeskustelussa puhuttiin 1980-luvun kasinotalousvuosista.
Pankkituen loppulasku on erittäin suuri: 50,2 miljardia markkaa sisältäen korkomenot. Tämä on yli neljäsosa valtion tämän vuoden budjetista. Pankkituen maksaminen oli kuitenkin ainoa keino tästä maamme itsenäisyyden ajan pahimmasta kriisistä selviytymiseen. Sitä vaihtoehtoa, että pankkikriisiä ei olisi valtion toimesta ryhdytty lainkaan hoitamaan, ei yksinkertaisesti ollut.
Veronmaksajien panos pankkikriisin hoidossa oli korvaamaton. Kun rahaa tarvittiin, maksajia ei jaoteltu kansalaisten iän, sukupuolen, ammatin, koulutuksen tai maksukyvyn mukaan. Kaikki, niin kaupunkilaiset kuin syrjäseutujenkin asukkaat, kelpasivat maksumiehiksi.
Tätä taustaa vasten joidenkin nyt esiin nostamaa kysymystä pankkien kannalta tuottamattomien köyhien asiakkaiden ja alueiden palveluiden karsimisesta, on mahdotonta hyväksyä. Pankkien tehtävä on turvata peruspalvelut kaikille kansalaisille kohtuullisin hinnoin myös tulevaisuudessa. Tämä koskee myös Postia.
Kun Postin ja Leonian yhteistyö päättyy, voitaisiin postikonttoreiden yhteyteen harkita liitettäväksi eräänlainen säästökassajärjestelmä, johon kansalaiset voisivat tehdä talletuksia ja hoitaa sitä kautta perusmaksuliikenteensä. Tämä ratkaisumalli voisi turvata Postin nykyisen palveluverkon, sen työntekijöiden työpaikat ja tarvittavien palvelujen saatavuuden.
Selonteon eduskunnalle esitellyt ministeri Suvi-Anne Siimes totesi pankkikriisin syyllisiä pohtiessaan, ettei kriisi ollut yksittäinen, muusta yhteiskunnallisesta tai taloudellisesta kehityksestä riippumaton ilmiö. "Se irrotettiin kuitenkin varsin usein asiayhteydestään, koska niin lamalle ja sen seurannaisille voitiin antaa selvemmät kasvot", totesi Siimes. Yhdyn tähän käsitykseen.
Kansalaisten oikeustaju on vaatinut pankkikriisin perinpohjaista selvittämistä ja sääntöjen vastaiseen toimintaan syyllistyneiden saattamista vastuuseen. Vaatimus on ollut perusteltu. Syyllisiä on kuitenkin lähdetty etsimään sieltä, mistä niitä on helpoiten löytynyt: pankinjohtajien joukosta. Valtio on nostanut lukuisia vahingonkorvausvaatimuksia, sovittelujakin on tehty.
Syyllisiä etsittäessä olisi mielestäni tullut muistaa, että pankkikriisi oli pidemmän ajan ja erityisesti 1980-luvun lopulla maassamme noudatetun talouspolitiikan tulosta. Niinpä pankkikriisiin syyllisiä on yksittäisten pankinjohtajien ja luottamushenkilöiden ohella huomattavasti suurempi joukko.
Ehkäpä todelliset syylliset ovat jääneet löytymättä, ehkei heitä ole etsittykään.
Asioita viileästi punniten ja tarkastellen, voidaan mielestäni perustellusti sanoa, että pankkikriisin perustan todelliset puuhamiehet olivat 1980-luvun lopun poliittiset johtajat: pääministeri Harri Holkeri, valtiovarainministeri Erkki Liikanen ja tietysti presidentti Mauno Koivisto, vuonna 1987 muodostetun "presidentin hallituksen" pääarkkitehti.
Eduskunnassa käydyn keskustelun perusteella näyttää ilmeiseltä, että tämä tosiasia ollaan viimeinkin valmiita tunnustamaan. Se on viisauden alku.
Entä nyt ja tulevaisuudessa? Onko maallamme pankkikriisin opettamana malttia vaurastua? Toivon, että on.
PETRI NEITTAANMÄKI
kansanedustaja
Jyväskylä