Äskettäin julkistettiin Taloustutkimus Oy:n mielipidetutkimus (HS 22.7.), jonka mukaan Suomen EU-jäsenyyttä vastustaisi ja sitä kannattaisi 46 prosenttia suomalaisista, jos kansanäänestys järjestettäisiin nyt. Mielipidettä kysyttiin lähes yhdeksältätuhannelta suomalaiselta. Saman suuntaisia tuloksia on saatu myös muissa EU-maissa. Yhtä aikaa Suomen kanssa unioniin liittyneessä Ruotsissa enemmistö kansalaisista kannattaa jopa maan irrottautumista unionista.
Miksi EU-jäsenyyden kannatus on romahtanut Suomessa neljässä vuodessa - lokakuusta 1994 - yli 10 prosenttiyksikköä?
Syitä on varmasti monia, mutta päällimmäisenä lienee yleinen pettymys niihin työllisyys- ja investointiodotuksiin, joita EU-jäsenyyden kannattajat - erityisesti suurimmat teollisuusyritykset - maalailivat ennen kansanäänestystä. Myös unionin tehoton ja byrokraattinen päätöksenteko ja Suomen samankaltainen osallistuminen siihen on saanut monet kansalaiset epäilemään integraatioratkaisun viisautta.
EU puuttuu jatkuvasti eri direktiivien kautta aiemmin kansalliseen päätäntävaltaamme kuuluneisiin asioihin. Tämä ärsyttää kansalaisia kaikkialla Euroopassa - ei vähiten Suomessa.
EU-jäsenyys on aiheuttanut myös rasitetta valtiontalouteen: Suomi on EU:n budjetissa selkeä nettomaksaja. Erityisesti oma alue- ja maatalouspolitiikkamme on joutunut kärsimään. Suomalainen puhdas ruuantuotanto on joutunut uhatuksi ja ahdinkoon. Muuttoliike on voimistunut. Maakunnat ja maaseutu tyhjenevät uhkaavasti.
Viime aikoina on julkisuudessa käyty vilkasta keskustelua Suomen maatalouspolitiikan sisällöstä. Valitettavasti tämäkin keskustelu on ollut osittain harhaanjohtavaa. EU-jäsenyys ja siihen liitetty kansallinen tukipaketti tiedettiin alun alkaen - ennen jäsenyydestä päättämistä - liian pieneksi turvaamaan elintarviketaloutemme tulevaisuus. Toisaalta se tiedettiin liian raskaaksi valtiontaloudellemme. Jo ennalta oli siis selvää, että sitä jouduttaisiin leikkaamaan. Kansallinen tukipaketti toimi EU-jäsenyyttä ajaneelle Keskustan puoluejohdolle vain välineenä, jolla jäsenyys saataisiin myytyä puolueen jäsenistölle.
Itse asiassa Suomen maksaman maataloustuen määrä nousi EU-jäsenyyden myötä, koska jouduimme EU:n jäsenmaksun myötä EU:n budjetin suurimman menoluokan, maatalouden maksajaksi. EU:n yhteinen maatalouspolitiikka ei juuri lainkaan ymmärrä meidän erityisolosuhteitamme: lyhyttä kasvukautta ja kylmää ilmastoa. Tämän vuoksi joudumme paikkaamaan kansallisella tuella niitä menetyksiä, joita EU:n yhteinen politiikka aiheuttaa. EU:n tuleva laajentuminen Itä-Eurooppaan tulisi vain lisäämään kansallisen tuen tarvetta. On kuitenkin realistista ajatella, ettei esitykselle lisämarkoista ole saatavissa eduskunnassa riittävää kannatusta.
Suomen pitäisikin pyrkiä päättäväisesti siihen, että unionin päätöksentekoa ja varainkäyttöä hajautettaisiin takaisin jäsenmaille. Tämä keventäisi unionin budjettia, ja antaisi Suomellekin mahdollisuuden suunnata maatalouteen käytettävät tukimarkat kokonaisuudessaan ja tarkoituksenmukaisesti sinne, missä ne ovat erityisesti tarpeen: kotimaiseen tuotantoon. Myös aluepolitiikassa saman suuntainen kehitys olisi hyväksi.
EU-jäsenyyttä seurasi rahaliitto Emuun liittyminen. Monet EU-jäsenyyttä kannattaneetkin kokivat - oikeutetusti - tulleensa petetyiksi. Emu-ratkaisu tapahtui kansan selkeän enemmistön tahdon vastaisesti. Johtavat sanomalehtemme ovat kuitenkin ylistäneet Lipposen hallituksen määrätietoista ja johdonmukaista toimintaa. Ei ihme, että kansalaiset kokevat tulleensa jyrätyksi, ja sateenkaarihallituksen laajapohjaisuudesta huolimatta Suomen liittymisen Emuun hyväksyy samaisen Taloustutkimuksen kyselyn mukaan edelleen alle puolet suomalaisista.
Mitä sitten voitaisiin - ja mitä pitäisi - tehdä? Kansalaisten keskuudessa tuntuu esiintyvän suuria odotuksia sen suhteen, että poliittinen meno muuttuisi - mutta sen ei uskota muuttuvan. Koetaan, että kaikki poliitikot ja ehdokkaat ovat samanlaisia - tai ainakin muuttuvat ajan - ja vallan - myötä samanlaisiksi.
Näin ei ole eikä näin saa olla.
Politiikka voi tervehtyä ja kansalaisten usko palautua vain poliitikkojen puheiden ja tekojen sopusoinnun kautta. Meillä on edelleen mahdollisuus muuttaa kehityksen suuntaa Suomen maakunnille ja niiden tärkeille elinkeinoille myönteisemmäksi. Tämä edellyttää kuitenkin poliittista suunnanmuutosta.
Ensi keväänä järjestetään jälleen vaalit, jolloin kansan valta ratkaisee, miten Suomea johdetaan seuraavat neljä vuotta.
PETRI NEITTAANMÄKI
Jyväskylä