Suomen kansa päätti 16. lokakuuta 1994 järjestetyssä kansanäänestyksessä maamme liittymisestä Euroopan unioniin. Äänestyksessä selkeä enemmistö (56,9 %) kallistui liittymisen kannalle. Kuitenkin merkittävä vähemmistö (43,1 %) kansasta vastusti liittymistä.
Väitän, että moni kansalainen ei tiennyt, minkä puolesta hän antoi "jaa" -äänensä tuossa lokakuun äänestyksessä. Perustelen tämän väitteeni lyhyesti.
Suomi haki jäsenyyttä Euroopan yhteisössä (EY) 18.3.1992, mutta me liityimme Euroopan unioniin (EÙ) 1.1.1995. Näillä kahdella on oleellinen ero.
Euroopan unioni on kehittynyt vaiheittain.
Aluksi perustettiin vuonna 1951 Saksan, Ranskan, Italian ja Benelux-maiden toimesta Euroopan hiili- ja teräsyhteisö (EHTY), jonka tarkoituksena oli sodankäynnin kannalta tärkeiden hiilen ja teräksen käytön koordinointi kolmannen maailmansodan estämiseksi. Vuonna 1957 samat perustajat allekirjoittivat Rooman sopimuksen, jolla perustettiin Euroopan talousyhteisö (ETY) ja Euroopan ydinenergiayhteisö Euratom.
Nämä kolme osaa muodostivat sittemmin Euroopan yhteisön.
Euroopan yhteisön jäsenmaiden 7.2.1992 allekirjoittamalla Maastrichtin sopimuksella Euroopan yhteisöstä tuli Euroopan unioni.
Euroopan yhteisö oli itsenäisten valtioiden liitto, jossa päätökset tehtiin pääosin hallitusten välisinä, vaikkakin jo hiili- ja teräsyhteisössä oli myös ylikansallista päätöksentekoa. Vähitellen ylikansallisen päätöksenteon osuus lisääntyi. Kuitenkin vasta Maastrichtin sopimuksen, ja sen tärkeimmän tavoitteen, talous- ja rahaliitto Emun toteuttaminen toi unionin kehitykseen selviä ylikansallisen liittovaltion piirteitä.
Tätä kaikkea ei ennen liittymisratkaisua kerrottu Suomen kansalle. Jos olisi kerrottu, olisi kansanäänestyksenkin tulos ollut arvioni mukaan toinen.
Tämä arvio perustuu kansanäänestyksen jälkeen tehtyihin mielipidetutkimuksiin.
Esimerkiksi Helsingin Sanomissa julkaistiin 22.7.1998 Taloustutkimus Oy:n tekemä tutkimus, jonka mukaan Suomen EU-jäsenyyttä vastustaisi ja sitä kannattaisi 46 prosenttia suomalaisista, jos kansanäänestys olisi järjestetty silloin. Mielipidettä kysyttiin tässä tutkimuksessa lähes yhdeksältätuhannelta suomalaiselta, joten sitä voidaan pitää luotettavana.
Saman suuntaisia tuloksia on saatu myös muissa EU-maissa. Yhtä aikaa Suomen kanssa unioniin liittyneessä Ruotsissa enemmistö kansalaisista kannattaa jopa maan irrottautumista unionista.
Miksi EU-jäsenyyden kannatus on romahtanut Suomessa neljässä vuodessa - yli 10 prosenttiyksikköä?
Syitä on varmasti monia, mutta päällimmäiseksi nousevat Suomen Emu-ratkaisun epädemokraattinen käsittely ja yleinen pettymys niihin työllisyys- ja investointiodotuksiin, joita EU-jäsenyyden kannattajat - erityisesti suurimmat teollisuusyritykset - maalailivat ennen kansanäänestystä.
Suomen Emu-ratkaisun käsittelyn yhteydessä monet EU-jäsenyyttä kannattaneetkin kokivat oikeutetusti tulleensa petetyiksi, sillä tämä ratkaisu tapahtui vastoin ennakko-odotuksia ja kansan selkeän enemmistön tahdon vastaisesti.
Eduskunnan puhemies Riitta Uosukainenkin sanoi Suomen Kuvalehden haastattelussa, ettei hän tiennyt EU-kansanäänestyksessä äänestäessään hyväksyvänsä samalla myös Suomen liittymisen Emuun.
Juuri tästä syystä Emu-kysymyksestä olisi pitänyt järjestää uusi kansanäänestys. Mutta Lipposen I hallitus ei sitä järjestänyt, koska Suomen kansa olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä tyrmännyt Suomen mukaanmenon siihen. Tämä taas ei olisi sopinut hallituksen kaavailuihin.
Tästä kaikesta huolimatta johtavat sanomalehtemme ylistivät Lipposen I hallituksen määrätietoista ja johdonmukaista toimintaa. Ei ihme, että kansalaiset kokivat tulleensa jyrätyksi.
Myös unionin tehoton ja byrokraattinen päätöksenteko ja Suomen samankaltainen osallistuminen siihen on saanut monet kansalaiset epäilemään integraatioratkaisun viisautta.
EU puuttuu jatkuvasti eri direktiivien kautta aiemmin kansalliseen päätäntävaltaamme kuuluneisiin asioihin. Tämä ärsyttää kansalaisia kaikkialla Euroopassa - ei vähiten Suomessa.
EU-jäsenyys on aiheuttanut myös rasitetta valtiontalouteen: Suomi on EU:n budjetissa selkeä nettomaksaja. Ja nettomaksuosuus kasvaa joka vuosi lisää. Mutta erityisesti oma alue- ja maatalouspolitiikkamme on joutunut kärsimään. Suomalainen puhdas ruuantuotanto on joutunut uhatuksi ja ahdinkoon. Muuttoliike on voimistunut. Maakunnat ja maaseutu tyhjenevät uhkaavasti.
Toisaalta tämä kaikki ei ole tullut ainakaan poliittisille päättäjille yllätyksenä.
Suomen EU-sopimusta neuvottelemassa ollut ulkoministeri Heikki Haavisto sanoi Keskustan puoluekokouksessa 17.6.1994 – siis jo hyvissä ajoin ennen kansanäänestystä - rehellisesti, että asetetut neuvottelutavoitteet eivät olleet kaikilta osin toteutuneet:
"Häviäjiä jäsenyydessä tulisivat olemaan kehitysalueet, maaseutu ja elintarviketalous. Me emme onnistuneet neuvotteluissa saamaan riittäviä EU:n rahoittamia järjestelyjä, jotka tasoittaisivat sisämarkkinoilla kilpailtaessa epäedullisista luonnonolosuhteistamme ja harvasta asutuksestamme aiheutuvia ongelmia."
Haavisto arvioi, että kansallisten toimenpiteiden jälkeenkin viljelijöiden tulot tulisivat laskemaan:
"Siten maataloustuotanto tulisi heikon kannattavuuden vuoksi supistumaan nopeasti ja tilojen lukumäärä vähenisi jyrkästi. Viljelijöiden tulot tulisivat ratkaisevasti olemaan EU:lta saatavan ja kansallisen suoran tuen varassa, jonka pysyvyys arveluttaa varsinkin eduskunnassa tällä viikolla käydyn keskustelun jälkeen. Myös neuvottelujen pohjana ollut Euroopan unionin maatalouspolitiikka on koko ajan muuttumassa."
EU-jäsenyys ja siihen liitetty kansallinen tukipaketti tiedettiin siis alun alkaen - ennen jäsenyydestä päättämistä - liian pieneksi turvaamaan elintarviketaloutemme tulevaisuus. Toisaalta se tiedettiin liian raskaaksi valtiontaloudellemme. Jo ennalta oli siis selvää, että sitä jouduttaisiin leikkaamaan.
Tietysti on selvää, että maatalous ja koko elintarviketalous olisi kohdannut ongelmia, vaikka Suomi olisi jäänyt Euroopan unionin ulkopuolelle, ja maataloudelle ohjattavaa tukea oltaisiin jouduttu myös tässä tilanteessa valtiontalouden ongelmien takia edelleen supistamaan. Mutta kuten Haavisto arvioi: "Kansallinen päätösvalta ymmärtäisi kuitenkin todennäköisesti elintarviketaloutemme ongelmia paremmin kuin Euroopan unionin ylikansallinen päätöksenteko."
EU-jäsenyyttä kannattaneet ovat joutuneet "lupauksistaan" tilille myös muutoin. Monet heistä nimittäin puhuivat kotimaisen maatalouden vastustajia jäsenyyden puolelle lupaamalla, että EU-jäsenyyden myötä loppuu maataloustukimarkkojen maksu valtion kassasta suomalaisille viljelijöille.
Tosiasissa kävi kuitenkin niin, että Suomen maksaman maataloustuen määrä nousi EU-jäsenyyden myötä, koska jouduimme EU:n jäsenmaksun myötä EU:n budjetin suurimman menoluokan, maatalouden maksajaksi. Ja kaiken lisäksi tämä EU:n yhteinen maatalouspolitiikka ei juuri lainkaan ymmärrä meidän erityisolosuhteitamme: lyhyttä kasvukautta ja kylmää ilmastoa!
Tämän vuoksi joudumme paikkaamaan kansallisella tuella niitä menetyksiä, joita EU:n yhteinen politiikka aiheuttaa. Ja tämän kaiken maksavat - ketkäpäs muut kuin - suomalaiset veronmaksajat.
EU:n tuleva laajentuminen Itä-Eurooppaan tulisi vain lisäämään kansallisen tuen tarvetta. On kuitenkin realistista ajatella, ettei esitykselle lisämarkoista ole saatavissa eduskunnassa riittävää kannatusta. Lipposen II hallitusohjelman maatalouspoliittiset osat vain vahvistavat tätä käsitystä.
Jatkossa Suomen pitäisikin pyrkiä päättäväisesti siihen, että unionin päätöksentekoa ja varainkäyttöä hajautettaisiin takaisin jäsenmaille. Tämä keventäisi unionin budjettia, ja antaisi Suomellekin mahdollisuuden suunnata maatalouteen käytettävät tukimarkat kokonaisuudessaan ja tarkoituksenmukaisesti sinne, missä ne ovat erityisesti tarpeen: kotimaiseen tuotantoon. Myös aluepolitiikassa saman suuntainen kehitys olisi hyväksi.
Mitä muuta sitten voitaisiin - ja mitä pitäisi - tehdä?
Kansalaisten keskuudessa tuntuu esiintyvän suuria odotuksia sen suhteen, että poliittinen meno muuttuisi - mutta sen ei uskota muuttuvan.
Näin ei ole eikä näin saa olla.
Politiikka voi tervehtyä ja kansalaisten usko palautua vain poliitikkojen puheiden ja tekojen sopusoinnun kautta. Meillä on edelleen mahdollisuus muuttaa kehityksen suuntaa Suomen maakunnille ja niiden tärkeille elinkeinoille myönteisemmäksi. Tämä edellyttää kuitenkin poliittista suunnanmuutosta.
Seuraava kansakuntamme kohtalonkysymys on suhtautuminen sotilaalliseen liittoutumiseen. Perusvaihtoehdot ovat perinteisen puolueettomuuspolitiikkamme ytimen, sotilaallisen liittoutumattomuuden ja itsenäisen, uskottavan puolustuksen säilyttäminen tai liittoutuminen sotilasliitto Natoon joko suoraan tai Länsi-Euroopan unionin (WEU:n) kautta.
Vuoden 2000 vaaleissa valittava tasavallan presidentti on uuden valtionsääntöuudistuksen myötä entistä selvemmin nimenomaan ulko- ja Eurooppa-politiikan johtaja.
Suomen kansa pääsee siis pian ratkaisemaan, miten Suomea johdetaan seuraavat kuusi vuotta.
PETRI NEITTAANMÄKI
kansanedustaja
Jyväskylä