Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari on sanonut, ettei Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskusteleminen ole ajankohtaista ennen Suomen EU-ratkaisua. Tälläinen ajattelu osoittaa sekä sisä- että ulkopoliittisesti kokemattoman presidenttimme lyhytnäköisyyden. Maastrichtin sopimus, jonka Suomen hallitus EU-jäsenyyttä hakiessaan varauksetta hyväksyi, tähtää jäsenmaiden vuoden 1996 EU-huippukokouksessa muotoutuvaan yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Tälläiseen sopimukseen sitoutuneena Suomi ei EU:n jäsenenä olisi enää käytännössä puolueeton maa; kysymys olisi tulevaisuudessa erittäin merkittävistä ulko- ja turvallisuuspolitiikan sektorilla tapahtuvista muutoksista.
Kun Suomi hyväksyi viime keväänä NATO:n rauhankumppanuussopimuksen, se ei vaarantanut puolueettomuuspolitiikkansa uskottavuutta. Suomen lisäksi monet Itä-Euroopan maat ja Venäjä hyväksyivät saman sopimuksen. Sen sijaan NATO:n täysjäsenenä emme enää olisi puolueettomia; olisimme sotilasliiton jäseniä, jolla olisi samat velvollisuudet, kuin muillakin jäsenillä.
Siinä vähäisessä keskustelussa mitä ulko- ja turvallisuuspolitiikan osa-alueella on käyty, on ilmennyt tahoja, jotka kannattavat EU-jäsenyyttä turvallisuusperustein. On sanottu, että EU-jäsenyys jo sinällään parantaisi turvallisuuttamme. Tälläinen väite on vailla perää. EU-jäsenyys tekee kyllä mahdolliseksi liittymisemme ensin Länsi-Euroopan yhteiseen puolustusliittoon, WEU:hun ja myöhemmin jatkoaskeleena NATO:n jäseneksi, mutta se ei yksistään tuo mitään turvaa. Ne henkilöt, jotka kannattavat EU-jäsenyyttä ja EU:n yhteiseen turvallisuuspolitiikkaan liittyvää NATO-jäsenyyttä, perustelevat kantansa samoin; turvallisuutemme paranisi. Tämäkään väite ei välttämättä pidä paikkaansa. Turvallisuus kysymystä tulisi tarkastella siten, että selvittäisimme yhdessä, mikä on nykyajan sotilaallinen uhkakuvamme - millaisessa tilanteessa Venäjä hyökkäisi Suomeen?
Jos Euroopassa vallitsee yleinen rauhan tila, Venäjästä ei ole uhkaa Suomelle. Laajemmassa kansainvälisessä selkkauksessa Venäjän ja länsimaiden välillä Venäjä voisi hyökätä Suomeen. Tälläisessa tilanteessa liittoutumisesta voisi alussa olla Suomelle hyötyä; jos Venäjä käynnistäisi sodan liittoutunutta Suomea vastaan, se käynnistäisi samalla sodan kokonaista liittokuntaa vastaan. Itse sotatilanteessa liittoutuneen Suomen tilanne olisi vaikeampi kuin puolueettoman Suomen. Venäjän strategiset kohteet ovat Pietarin ja Murmanskin alueilla. Puolueettomana maana Suomi olisi näiden kohteiden läheisyydessä turvallisempi Venäjälle. Jos Suomi olisi sotilasliiton jäsen, olisi sen suostuttava siihen, että sotilasliitto rakentaisi vakoilujärjestelmät ja tutkimuskohteet sekä loisi sodanjohtojärjestelmän ja ohjusten maaliin saattamisjärjestelmät mahdollisimman lähelle Venäjän strategisia kohteita, eli Suomeen. Jos sota syttyisi, olisi Venäjän ensimmäinen tehtävä tuhota Suomen tiedustelujärjestelmä ja työntää rintamaa kauemmaksi. Tälläisesssä tilanteessa Suomi olisi taistelutanner, juuri sellainen, mistä Paasikivi ja Kekkonen ovat meitä varoittaneet.
Liittoutumisesta ei ole Suomelle näissä oloissa mitään hyötyä. Suomen oman turvallisuuden kannalta on järkevää jatkaa puolueettomuuspolitiikan linjaa - sodan syttyessä liittoutunut Suomi olisi mennyttä.
Tasavallan presidentin tehtävä maamme ulkopolitiikan johtajana on aloittaa laaja kansalaiskeskustelu EU-jäsenyyden ja mahdollisen NATO-jäsenyyden vaikutuksista ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme linjauksiin. Asian merkityksen vähättely on vastuun pakoilua.
PETRI NEITTAANMÄKI
yht.
yo, Jyväskylä