Elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen (kesk.) jyrähti Rovaniemellä 27.2.2011 pitämässään puheessa, että "tästä eteenpäin vastuun rahoitusongelmien setvimisestä pitää olla velkamailla, niitä rahoittaneilla pankeilla sekä pankkien omistajilla ja niiden kotimaiden hallituksilla".
Olen samaa mieltä. Vastaavia puheenvuoroja ovat käyttäneet monet muutkin poliitikot.
Suomella on jo tukisitoumuksia yli kymmenellä miljardilla eurolla, joka on viidennes valtion noin 50 miljardin euron budjetista. Valtiontalouden kestävyysvaje on samaa luokkaa. On muistettava, että pelkästään kestävyysvajeen umpeen kurominen edellyttää lähivuosina sekä säästötoimenpiteitä että riittävää talouskasvua. Jos asiat kehittyisivät Euroopassa lähivuosina huonosti ja annetut takaukset laukeaisivat maksettavaksi, johtaisi se pahimmillaan mittaviin perusturvan leikkauksiin, verojen korottamiseen ja suurtyöttömyyteen.
Tämän vuoksi päättäjiltämme tarvitaan nyt vastuullisuutta. Jos jotkut EU-maat, joilla on suuria maakohtaisia intressejä, haluavat auttaa kriisimaita, ne voivat niin tehdä. Sen sijaan olisi täysin kohtuutonta, että Suomi joutuisi osallistumaan vielä nykyistä suuremmilla summilla kriisimaiden pelastamiseen. Suomi ei ole syypää muutamien euromaiden kehnoon taloudenpitoon. Suomen pankkisektorilla ei ole myöskään mittavia sijoituksia kriisimaissa. Suomen laina- ja takausvastuita ei tule enää kasvattaa nykyisestä.
Monien EU- ja Emu-kriittisyys on kuitenkin kovin jälkijättöistä. On muistettava, ettei meillä olisi nyt käsillä Euroopan velkakriisiä, jos emme olisi aikoinaan liittyneet ex-pääministeri Paavo Lipposen ja ex-valtiovarainministeri Sauli Niinistön johdolla ainoana Pohjoismaana Euroopan talous- ja rahaliitto Emun jäseneksi tai ainakaan silloin, jos emme olisi liittyneet Euroopan unioniin.
On muistettava, että jo Ahon hallitus informoi 13.7.1994 valtioneuvostossa hyväksymässään tiedotteessa kansalaisia, mitä EU-jäsenyys merkitsisi: "Tulevaisuuden tavoite on talous- ja rahaliitto. Sen on määrä johtaa yhteensovitettuun talous- ja budjettipolitiikkaan, kiinteisiin valuuttakursseihin, yhteiseen rahapolitiikkaan ja keskuspankkiin sekä myöhemmin yhden, yhteisen valuutan käyttöönottoon". Julkisessa keskustelussa tämä jäi kuitenkin vähälle huomiolle.
Sekä Suomen EU-ratkaisu että päätös liittymisestä rahaliittoon tehtiin perustuslain tulkintaa venyttäen. Jäsenyyden hyväksyminen olisi pitänyt käsitellä kahdessa eduskunnassa tai kiireellisenä 5/6 enemmistöllä. Perustuslakivaliokunta kuitenkin tulkitsi 2/3 enemmistön riittävän, jos asiasta järjestetään ensin neuvoa-antava kansanäänestys. Tällä tulkinnalla avattiin tie Suomen Emu-päätökselle, joka tehtiin eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä ja ilman kansanäänestystä.
Nämä lähihistoriamme kauaskantoisimmat päätökset ja niiden tekijät on syytä pitää mielessä, kun lähiviikkoina avun tarpeessa pelätään olevan jälleen uusia euromaita ja käsillä ovat myös päätökset pysyvien rahoitusvakausvälineiden rakenteesta.
PETRI NEITTAANMÄKI
yhteiskuntatieteiden maisteri ja ministerin erityisavustaja (kesk.)
Jyväskylä
Lähetä palautetta kirjoitukseen täältä.