Esittelen tässä kirjoituksessa pääpiirteiltään Robert Michelsin vuonna 1911 julkaistussa teoksessa "Puoluelaitos nykyajan demokratiassa" hahmotteleman oligarkiateorian, ja tarkastelen sen pohjalta Suomen Keskustan toimintaa EU-kysymyksessä.
Michelsin vuosisadan alussa esittämät ajatukset ovat tämän päivän poliittista järjestelmää tarkasteltaessa hämmästyttävän ajankohtaisia. Michels kritisoi teoksessaan vuosisadan alun työväenliikettä sen kehityksestä.
Michelsin mielestä ammattimainen johtajuus, ammattipoliitikot, ovat demokratian lopun alku ja samalla maailmaa muuttavan politiikan alun loppu. Alun perin demokratian toteuttamiseksi luotu organisaatio kääntyy tarkoitustaan vastaan. Siitä tulee itse oma tarkoituksensa, jonka tehtävänä on palvella valittujen johtajien vallankäyttöä yli valitsijoidensa.
Robert Michels selittää harvainvallan synnyn välttämättömäksi silloin, kun yhteisön jäsenmäärä kasvaa niin suureksi, että demokraattinen päätöksenteko vaatii järjestäytymistä ja edustusjärjestelmää. Järjestäytyminen, organisaatio sisältää jo sinänsä syvästi aristokraattisen piirteen: "Se kääntää johtajan ja joukkojen suhteen ylösalaisin, vastakohdakseen. Organisaatio toteuttaa ratkaisevasti jokaisen puolueen tai ammattiyhdistyksen jakautumisen kahtia, johtavaan vähemmistöön ja johdettavaan enemmistöön."
Michels haluaa osoittaa, ettei demokraattisia tavoitteita voida toteuttaa ilman oligarkkisia muotoja. Organisoituminen on oligarkkisine piirteineen sellainen poliittisen taistelun välttämättömyys, jota ei voida kiertää. Michelsin mielestä se johtaa myös demokraattisten tavoitteiden vesittymiseen ja valtataistelun tuloon politiikan pääasiaksi.
Michels jakaa harvainvallan syntysyyt kolmeen ryhmään: teknis-hallinnollisiin, psykologisiin ja älyllisiin. Nämä syntysyyt poikkeavat teoreettisen statuksensa suhteen toisistaan.
Teknis-hallinnolliset syntysyyt
Teknis-hallinnollisissa syntysyissä on kyse lukumäärän kasvuun liittyvästä organisoitumisen välttämättömyydestä ja siihen kytkeytyvästä johtajuuden byrokratisoitumisesta. Nykyaikaisen joukkopuolueen elinehtona on mahdollisimman suuren jäsenmäärän ja kannattajakunnan saaminen. Michelsin mielestä puolueen voima ja vaikutus on joukkovoimaa, se perustuu olennaisesti joukkoihin. Mutta samalla kun kasvu on puolueelle välttämätöntä, se myös tekee puolueen organisoitumisen välttämättömäksi.
Michelsin mielestä ei ole siis enää mahdollista, että pieni yksi- tai erituumaisten joukko kokoontuu yhteen tilaan keskustelemaan ja tekemään yhteisiä ratkaisuja. Jäsenet ja kannattajat hajautuvat maantieteellisesti laajalle alueelle, eivätkä edes yhden paikkakunnan joukot enää mahdu yhteen tilaan. On pakko turvautua joukkojen välittömän päätöksenteon asemasta edustusjärjestelmään ja demokraattisen keskustelun sijasta asioiden ja päätösten valmisteluun ennalta.
Michelsin mielestä tämän seurauksena on, että valta siirtyy joukoilta niiden edustajille ja edustajilta niille, jotka osallistuvat päätösten ennalta valmisteluun. Organisaation määrällisen kasvun välttämättömyys johtaa vääjäämättä harvainvallan syntyyn organisaation sisällä.
Paitsi lukumäärän kasvu, oligarkian teknis-hallinnollisiin syntysyihin kuuluvat myös poliittisen taistelun luonne, modernit puolueet taistelevina joukkopuolueina ja tämän taistelun puolueorganisaatiolle asettamat vaatimukset. Poliittinen kamppailu edellyttää tehokkuutta, strategista ajattelua ja nopeita päätöksiä muuttuvissa tilanteissa. Nämä vaatimukset täyttää vain puolue, jolla on keskitetty ja kyvykäs johto. Tällaisen strategisen ja keskitetyn johdon vaatimus johtaa politiikan ammattimaistumiseen, puoluejohtajien muuttumiseen ammattipoliitikoiksi, jotka yhä liikemiesmäisemmin johtavat puolueen toimintaa sen sijaan, että edustaisivat jäsenistöä ja ottaisivat ohjeita "alhaalta". Jäsenistöltä aletaan päinvastoin vaatia kuria "puolueen päätösten" toteuttamiseksi yhtenäisesti ja omaksutun strategisen linjan mukaisesti.
Michelsin mielestä tällaisen toiminnan lopputuloksena on, että poliittisen liikkeen demokratia-osa kovertuu sisältä ontoksi. Muodostuu rakenne, jossa joukkojen osaksi jää vain totteleminen ja uusien johtajien rekrytointipohjan luominen. Pienen johtajaryhmän päätöksistä tulee koko puolueen päätöksiä, joiden toteuttaminen vaatii jäsenjoukoilta kuria ja uhrautuvaisuutta. Johto täydentää itse itseään. Joukkojen edustajat ovat asettuneet joukkojen johtoon, valituista on tullut valtiaita.
Psykologiset syntysyyt
Michelsin mukaan oligarkian psykologiset syntysyyt ovat osaksi joukkopsykologisia, osaksi yksilöpsykologisia. Yksilöpsykologian puolella tärkeimmät oligarkiaa edistävät tekijät liittyvät johtajaominaisuuksiin. Nämä ovat sellaiset kuin puhelahjat, äly, jne., jotka sinänsä ovat johtajuuden edellytyksiä. Taitavuus, kyky hallita monimutkaisia asiakokonaisuuksia ja muut tämänkaltaiset seikat taas vievät kohti johtajuuden ammattimaistumista. Lopulta tähän tulee vielä johtajan omanarvontunnon kasvu, johon saattavat liittyä turhamaisuus ja itseihailu, ja joka johtaa siihen, mitä Michels kutsuu ihmisen luonnollisen vallanhimon kasvuksi. Oligarkia on valmis, kun ammattimaistunut johtajuus tuottaa byrokratian ja sellaisen johtajuuden vakaisuuden, jossa johtajat ovat käytännössä erottamattomia – ja kun tämä yhdistyy johtajien suunnattomaan itsekeskeisyyteen ja "luonnolliseen" vallanhimoon.
Joukkopsykologian puolella oligarkiaan johtavat ennen muuta joukkojen pätemättömyys, niiden kyvyttömyys hoitaa asioita sekä niiden haluttomuus tarttua asioihin. Michelsin mielestä joukot ovat tässä asetelmassa loputtoman kiitollisia jokaiselle tarmokkaalle ja pystyvälle johtajalle, joka ottaa ja hoitaa asiat niiden puolesta, ja tämä kiitollisuus vahvistaa osaltaan johtajien erottamattomuuden syntyä, osaltaan kiitollisuudesta taas tulee väline, jota johtajat häikäilemättä käyttävät asemiensa säilyttämiseksi ja vahvistamiseksi. Michelsin mielestä voidaankin puhua joukkojen perinteisestä sidonnaisuudesta, jonka kolme ainesosaa ovat joukkojen tarve tulla johdetuiksi, niiden tarve katsoa jotakuta ylöspäin ja kunnioittaa tätä johtajanaan sekä niiden perinnäinen sovinnaisuus ja yleisen mielipiteen pelko. Tämä perinteinen sidonnaisuus muodostaa Michelsin mielestä harvainvallan perustan, jonka yllä oligarkkinen koneisto kasvaa ja kukoistaa.
Älylliset syntysyyt
Michelsin mielestä johtajuus sinänsä on joukkojen pätemättömyyden välttämätön päällysrakenne. Pätemättömyys antaa johtajavallalle sekä käytännöllispoliittisen että moraalisen oikeutuksen. Se tekee asianajajien olemassaolon välttämättömäksi. Mutta asioiden ajaminen vaatii ammattitaitoa. Oligarkian älylliset syntysyyt kytkeytyvätkin juuri johtajien pätevöitymiseen tehtävissään. Toimiessaan esimerkiksi kansanedustajina miehet ja naiset oppivat hallitsemaan yksityiskohtaisesti paitsi poliittisia myös kaikenlaisia lainsäädännöllisiä ja teknisiä hienouksia, joista heidän kannattajillaan ja järjestöjen jäsenjoukoilla ei ole aavistustakaan.
Johtajien ja johdettujen välille kehkeytyy näin muodollinen koulutusero. Tällainen koulutuserojen kärjistyminen järjestön sisällä merkitsee, että johtajat saavuttavat johdettaviinsa nähden ylivallan. Samalla se merkitsee johtajuuden ammattimaistumista. Johtajista tulee lisääntyvässä määrin erikoisalojensa asiantuntijoita ja johtamisen ammattilaisia. Puolueita ja ammattijärjestöjä aletaan johtaa yhä enemmän asiantuntemuksen ja teknisen tietämyksen pohjalta, yhä liikemiesmäisemmin, ja johtajistoon valikoituminen alkaa riippua yhä enemmän muodolliseen koulutukseen ja kokemukseen perustuvasta pätevyydestä: kuka tahansa puoluejäsen ei enää olekaan kelvollinen puoluejohtoon, niin kuin ainakin periaatteessa oli puolueen alkutaipaleella. Toiselta puolen johtajien pätevöityminen tekee heistä korvaamattomia. Asiantuntijoita on paljon vaikeampi korvata toisilla kuin rivimiehiä. Mutta korvaamattomuus vaikuttaa osaltaan johtajien erottamattomuuden syntyyn. Alun perin määräaikaisista luottamusmiestehtävistä kehkeytyy johtajien elinikäisiä ammatteja.
Michels hahmottelee, kuinka asemien säilyttäminen käy harvainvaltaiseksi muotoutuneelle puoluejohdolle tärkeämmäksi kuin päämäärä, vallankumous. Michelsin mielestä ei ole olemassa sellaista kysymystä, josta johto ei ole valmis tinkimään, jos se katsoo asemiensa sitä vaativan.
Edellä kuvasin Robert Michelsin hahmotteleman oligarkiateorian pääpiirteiltään. Seuraavaksi hahmottelen oligarkian ilmentymistä Suomen Keskustan päätöksenteossa EU-jäsenyyden suhteen.
EY-jäsenyyden hakeminen
Vuonna 1989 EY- ja EFTA-maat käynnistivät neuvottelut Euroopan talousalueen muodostamisesta. Keskusta oli tuolloin oppositiossa. Syksyllä 1989 Helsingissä järjestetyssä puoluevaltuuskunnan kokouksessa keskusta asettui kannattamaan talousalue-ratkaisun aikaansaamista, mutta katsoi ettei puolueeton Suomi voi liittyä EY:n jäseneksi. Syksyllä 1990 keskusta arvosteli voimakkaasti kokoomuksen ministereiden lausuntoja, joiden mukaan Suomen tulisi liittyä EY:n täysjäseneksi. Puolue katsoi näiden lausuntojen hankaloittavan käynnissä olevia ETA-neuvotteluja.
Suomessa järjestettiin maaliskuussa 1991 eduskuntavaalit. Keskusta voitti ne ja nousi päähallituspuolueeksi. Hallituksen pääministeriksi nimitettiin keskustan puheenjohtaja Esko Aho ja ulkoministeriksi ex-puheenjohtaja Paavo Väyrynen. Keskusta oli näiden valintojen myötä avainasemassa ratkaistaessa maamme suhdetta Euroopan integraatioon. Keskustan hallitustaipaleen alkupuolella saatiin päätökseen ETA-neuvottelut. Pian keskustan ratkaistavaksi tuli, pitäisikö Suomen hakea täysjäsenyyttä Euroopan yhteisössä (EY).
Keskusta oli pehmentänyt kielteistä suhtautumistaan EY-jäsenyyteen jo eduskuntavaaleihin käytäessä. Tammikuussa 1991 käynnistyneessä vaalistartissa julkistettiin keskustan vaalijulistus, jossa mainittiin jo Suomen EY-jäsenyyden periaatteellinen mahdollisuus. Heti uuden hallituksen nimittämisen jälkeen huhtikuun lopulla 1991 järjestetty puoluevaltuuskunnan kokous täsmensi vaalijulistuksen kannanottoa. Valtuuskunta piti ETA-sopimuksen pikaista aikaansaamista välttämättömänä ja totesi, että ETA-ratkaisun jälkeen on arvioitava eri yhdentymisvaihtoehtojen, myös EY-jäsenyyden edut ja haitat. Saman vuoden lopulla kokoontunut puoluevaltuuskunta oli jo valmis asettamaan reuna-ehtoja EY-jäsenyyden hakemiselle. Ehdot koskivat ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä elintarviketaloutta. Kokous päätti, että tarvittavat ratkaisut tehdään kansalaiskeskustelun jälkeen seuraavan vuoden alkupuoliskolla.
Keskusta järjesti vuoden 1992 alussa laajan kyselyn puolueen paikallisosastoille, jossa tiedusteltiin muun muassa sitä, olisiko Suomen haettava EY-jäsenyyttä. Kyselyyn vastasi 1897 osastoa, ja niiden käsittelyyn osallistui noin 18800 keskustalaista. Kyselyn tulos oli selkeä 'ei'. Kyselyyn vastanneista 52,7 % oli sitä mieltä, että Suomen on pysyttäydyttävä ETA-ratkaisussa ja oltava hakematta EY-jäsenyyttä. Vastanneista 44,9 % oli sitä mieltä, että Suomen olisi haettava EY-jäsenyyttä tietyillä ehdoilla.
Keskusta ratkaisi suhtautumisensa EY-jäsenhakemuksen jättämiseen eduskuntaryhmän ja puoluevaltuuskunnan yhteiskokouksessa Espoon Dipolissa 29.2.1992. Puoluejohdon ja eduskuntaryhmän johdon päätösehdotus oli, että yhteiskokous hyväksyy EY-jäsenhakemuksen jättämisen hallituksen tiedonannon mukaisesti.
Jäsenyyshakemuksen jättämispäätös tehtiin ennen muuta valtapoliittisista syistä. Puheenjohtaja Esko Aho vetosi puoluevaltuuskunnalle pitämässään puheessa tarjolla olevan ratkaisun ainutkertaisuuteen: "Jos johtamamme hallituksen esittämä toimintalinja nyt kaatuu, se vaihtoehto on menetetty. Uudet yritykset tehdään sitten kokonaan toiselta pohjalta." Aho myös painotti, että lopullinen ratkaisu itse jäsenyydestä jää neuvottelujen jälkeen tehtäväksi – ottaessaan kantaa jäsenhakemukseen kenenkään ei ole pakko sitoa lopullisesti käsiään: peruuttamattoman valinnan aika on vasta mahdollisen neuvotteluvaiheen päätyttyä.
Selkeämmin asian ilmaisi eduskuntaryhmän puheenjohtaja Seppo Kääriäinen, jonka mielestä viime aikoina jäsenyyskeskustelussa on painottunut poliittinen näkökulma: "Miten käy keskustajohtoisen hallituksen tässä rytäkässä ja mitä kaikkea seuraisi Ahon hallituksen kaatumisesta vaalikauden kolmen viimeisen vuoden aikana." Kääriäisen mielestä virallinen Suomi jättää jäsenyyshakemuksen ilman muuta – kysymys on siitä mikä hallitus ja millä eväillä Suomen jäsenyydestä neuvotellaan.
Näiden erouhkausten ja vetoomusten jälkeen puoluejohdon päätösesitys hyväksyttiin äänin 121–54. Jäsenhakemus Euroopan yhteisölle jätettiin 18.3.1992.
Hakemusprosessin yhteydessä on nähtävissä yhtymäkohta Michelsin esittämiin oligarkian teknis-hallinnollisiin syntysyihin. Vaikka hakemuspäätöksen tekikin ainakin näennäisen demokraattisesti keskustan puoluevaltuuskunta, oli esillä ollut ajatus myös laajemman keskustan päätöksentekoelimen, puoluekokouksen, koollekutsumisesta päätöksen tekemiseen. Tätä ei kuitenkaan haluttu tehdä, koska jäsenkyselyyn osallistuneiden lähes 2000 keskustan paikallisosaston enemmistön kielteinen mielipide heijasteli myös mahdollisen tulevan puoluekokouksen kannanottoa. Olikin turvauduttava "joukkojen välittömän päätöksenteon asemasta edustusjärjestelmään ja demokraattisen keskustelun sijasta asioiden ja päätösten valmisteluun ennalta". Valmisteleva elin oli tässä tapauksessa keskustan eduskuntaryhmä, jonka päätökseen esittää EY-jäsenyyden hakemista vedottiin, kun puoluekokouksen valitsema puoluevaltuuskunta ja eduskuntaryhmä yhdessä ottivat asiaan kantaa. Myöhemmin – EU-jäsenyydestä päätettäessä – "valmistelevan elimen" tehtävä lankesi puoluekokouksen poliittiselle valiokunnalle, johon puolueen piirijärjestöt ovat nimenneet – yleensä puoluejohtoa tukevat – edustajansa.
Michelsin hahmotteleman teknis-hallinnolliset syntysyyt ilmenivät myös siinä, että vaatimalla puolueelta lopullisia päätöksiä EY-jäsenyyden suhteen vasta neuvottelutuloksen selvittyä, puoluejohto tuli samalla vaatineeksi "jäsenistöltä kuria puolueen päätösten toteuttamiseksi yhtenäisesti ja omaksutun strategisen linjan mukaisesti". Sama tapahtui myös Jyväskylän puoluekokouksessa, kun puoluejohto vaati, että keskustalaiset ottaisivat jäsenyyteen kantaa lopullisesti vasta kansanäänestyksessä. Tähän viittaan tarkemmin seuraavassa luvussa.
EU-jäsenyydestä päättäminen
Keskusta asetti EY-jäsenyyshakemuksen jättäessään jäsenyyden toteutumiselle reuna-ehtoja, jotka koskivat ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä elintarviketaloutta. Neuvottelutuloksen selvittyä keväällä 1994 noista yhteisymmärryksessä sovituista reunaehdoista muodostui Ahon ja Väyrysen välille linjariita siitä, onko neuvoteltu jäsenyyssopimus asetettujen tavoitteiden mukainen ja Suomen kannalta edullinen ratkaisu. Väyrynen oli sitä mieltä, etteivät elintarviketalouden keskeisimmät reuna-ehdot olleet toteutuneet ja koko EU-sopimus tulisi hylätä. Aho oli jäsenyyden hyväksymisen kannalla, mikäli jäsenyyssopimusta saadaan täydennettyä kansallisella maatalouden tukipaketilla.
Myös Torniossa huhtikuun lopussa 1994 kokoontunut puoluevaltuuskunta otti kantaa jäsenyyssopimukseen. Valtuuskunnan mielestä EU-sopimusta on täydennettävä pysyvillä kansallisilla järjestelyillä, joihin neuvoteltu sopimus antaa mahdollisuuden. Kokous totesi keskustan ottavan puolueena kantaa jäsenyyskysymykseen kesäkuun puoluekokouksessaan Jyväskylässä.
Kesäkuussa 1994 – ennen keskustan puoluekokousta – eduskunnassa suoritettiin luottamuslauseäänestys, jossa Ahon hallitus mittautti vasemmistoliiton välikysymykseen vastatessaan koko EU-linjansa kannatuksen. Hallituksen linjaa tuki tässä äänestyksessä enemmistö, mutta alle sata kansanedustajaa. Kun EU-jäsenyydestä tehtiin hallituksen luottamusasia, keskustan eduskuntaryhmän selvä enemmistö asettui tukemaan sitä. Tähän puolestaan vedottiin, kun puoluekokousta painostettiin hyväksymään EU-jäsenyys.
Jyväskylään 17.–19.6.1994 kokoontunut puoluekokous joutui tekemään valinnan kahden vaihtoehdon väliltä. Puolueen puheenjohtaja, pääministeri Esko Aho totesi avauspuheessaan liittymissopimuksen Euroopan unionin kanssa olevan nyt valmiiksi neuvoteltu. Sitä täydentävistä kansallisista toimista oli hallituksessa saavutettu yksimielisyys. Eduskunnan enemmistö oli sitoutunut tukemaan hallitusta, jotta se voi tuoda liittymissopimuksen eduskunnan hyväksyttäväksi, antaa kansallisia toimia koskevat lakiesitykset sekä saada ne hyväksytyiksi eduskunnassa vielä ennen lokakuun 16. päivänä järjestettävää kansanäänestystä. Ahon mukaan keskustan puoluekokouksen oli nyt osaltaan päätettävä, voidaanko EU-ratkaisu viedä tämän mukaisesti kansanäänestykseen vaiko ei.
Aho käytti 18.6.1994 toisen puheenvuoron. Siinä hän kysyi, onko Suomen Keskusta valmis viemään kysymyksen Euroopan unionin jäsenyydestä kansanäänestykseen. Kyllä-vastaus tarkoittaisi Ahon mukaan hallituksen valitseman ja eduskunnan enemmistön tukeman toimintalinjan hyväksymistä. Sen mukaan liittymissopimus saatettaisiin eduskunnan hyväksyttäväksi ja sitä täydentävät kansalliset toimet säädettäisiin laeiksi kansanäänestykseen mennessä. Ahon mukaan tällä päätöksellä säilytettäisiin kuitenkin jokaisella keskustan jäsenellä ja kannattajalla itsenäinen ja vapaa harkinta päättää siitä, äänestääkö kansanäänestyksessä kyllä tai ei.
Michels hahmottelee oligarkian psykologisiksi syntysyiksi osaksi joukkopsykologian, osaksi yksilöpsykologian. Yksilöpsykologian puolella hän pitää tärkeimpänä johtajaominaisuuksia, jotka ovat taitavuus, kyky hallita monimutkaisia asiankokonaisuuksia ja muut tämänkaltaiset seikat, jotka vievät kohti johtajuuden ammattimaistumista. Joukkopsykologian puolella taas oligarkiaan johtaa Michelsin mukaan joukkojen pätemättömyys, niiden kyvyttömyys hoitaa asioita sekä niiden haluttomuus tarttua asioihin.
Voidaankin todeta, että Ahon vetoaminen asemaansa puolueen puheenjohtajana ja – kuvitteellisesti hahmoteltuihin – puolueen vaihtoehtoihin vallitsevan hallitusvallan säilyttämisen tai siitä luopumisen välillä, laittoi keskustan jäsenistön polvilleen puheenjohtajan edessä. Jäsenistölle on nimittäin tärkeämpää oman puolueen hallitusvalta, kuin oppositioon joutuminen, sillä hallituksessa koetaan kuitenkin voitavan vaikuttaa omien tavoitteiden toteutumiseen enemmän kuin oppositiossa.
Michelsin mielestä voidaankin puhua perinteisestä sidonnaisuudesta, jonka kolme ainesosaa ovat joukkojen tarve tulla johdetuksi, niiden tarve katsoa jotakuta ylöspäin ja kunnioittaa tätä johtajanaan sekä niiden perinnäinen sovinnaisuus ja yleisen mielipiteen pelko.
Puoluekokouksen argumentaatioon palatakseni, otan muutaman esimerkin, joissa puoluejohdon tahdonilmaisu esitettiin paljon edellä kuvaamaani selkeämmin. Keskustan Helsingin piirin puheenjohtaja Timo Laanisen mielestä puoluekokouksella oli kaksi vaihtoehtoa: joko jäsenyyshankkeen valmistelujen eteenpäin vieminen kansanäänestykseen asti tai EU-jäsenyyden torjuminen. Laanisen mielestä ei-vastaus tarkoittaisi hallituksen hajoamista ja mahdollisti ennenaikaisia vaaleja. Laanisen mukaan itse jäsenyyshanketta tällainen kannanotto ei kuitenkaan kaataisi, vaan sitä veisivät eteenpäin muut puolueet Sdp:n johdolla.
Myös NKL:n silloinen puheenjohtaja Olli Riikonen totesi omassa puheenvuorossaan, ettei Suomen EU-jäsenyys ratkea tässä puoluekokouksessa, vaan lokakuun kansanäänestyksessä, joka joka tapauksessa järjestetään. Myös Riikonen siis viittasi siihen, että Suomen EU-jäsenyys toteutuu, ja kansanäänestys järjestetään keskustan kannasta riippumatta.
Yhden kovimmista – ja asiattomuuksiin menevistä – puoluekokouksen puheenvuoroista käytti puolueen varapuheenjohtaja Olli Rehn: "Kuten vennamolaisuuden aikaan vuonna 1970, tänäänkin monia houkutteleepaluu aitovierille. Siihen liittyy mittavia riskejä. Kun aitovierille astelee oikein vauhdilla, on vaarana liukastua ja pudota ojan pohjalle. Multa kyllä tuntuu sormenpäissä, mutta mahdoton sieltä on aistia kaupunkien sykettä ja lähiöiden arkea."
Paavo Väyrynen vastasi "välillisesti" näihin puheenvuoroihin ja kehotti päättäväisesti puoluekokousta torjumaan Suomen EU-jäsenyyden. Hän totesi, että elintarviketalouden kaksi tärkeintä reunaehtoa eivät täyttyneet jäsenyysneuvotteluissa. Suomi ei saanut täydennetyksi EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa uudella – koko Suomen kattavalla ja yhteisesti rahoitettavalla – pohjoisen maatalouden tukijärjestelmällä, jolla suomalaisille viljelijöille olisi korvattu kylmästä ilmastosta, lyhyestä kasvukaudesta ja muista luonnonolosuhteista johtuvat ylimääräiset kustannukset. EU ei suostunut myöskään siihen, että yhteismarkkinoihin olisi siirrytty rajasuojaa asteittain purkaen, mikä olisi antanut sopeutumisaikaa sekä maatiloille että elintarviketeollisuudelle. Jäsenenä Suomi joutuisi siis sopeutumaan EU:n nykyiseen maatalouspolitiikkaan sellaisenaan ja kertarysäyksen kautta. Väyrysen mukaan tätä pidettiin ennakkoarvioissa ja reunaehtoja asetettaessa täysin mahdottomana.
Väyrysen vakaa käsitys oli, että itse jäsenyyssopimus on Suomelle niin epäedullinen, ettei sen kannata nyt tarjolla olevilla ehdoilla unioniin liittyä. Väyrysen mielestä oli paha strateginen virhe hyväksyä huono neuvottelutulos. Hänen mukaansa vielä pahempi – kohtalokas – virhe tapahtuu, jos keskustan puoluekokous hyväksyy tarjolla olevan sopimuksen.
Väyrynen pohti puheessaan myös tilannetta, jossa puoluekokous hyväksyisi jäsenyyden. Väyrysen mielestä EU-"junan" päästäminen eteenpäin allekirjoitusvaltuuksien hyväksymiseen, kansanäänestykseen ja eduskuntakäsittelyyn, johtaisi siihen, että sitä olisi lähes mahdotonta enää pysäyttää. Väyrysen mukaan oli ilmeistä, että sopimus tulee kansanäänestyksessä hyväksytyksi, sillä jäsenyyttä tukevat laajasti etenkin sosialidemokraatit ja kokoomuslaiset – yleensäkin eteläisen Suomen kaupunkien väki. Väyrysen mukaan myönteinen kansanäänestyksen tulos johtaisi siihen, ettei eduskunnasta löytyisi enää sopimuksen torjumiseen tarvittavaa määrävähemmistöä. Hänen mukaansa puoluekokous ottaa raskaan vastuun Suomen liittymisestä Euroopan unioniin, jos se hyväksyy sille ennakolta valmistellun kannanoton.
Puoluekokoukseen osallistui 2548 äänivaltaista kokousedustajaa. Äänestyksessä oli mukana 2441 edustajaa. Poliittisen valiokunnan esitystä kannatti 1607 ja Risto Volasen esitystä, jonka mukaan keskusta ei kannattaisi Suomen liittymistä Euroopan unionin jäseneksi, 834 edustajaa.
Keskustan puoluekokous antoi täyden tukensa hallitukselle ja sen toimintalinjalle EU-jäsenyyskysymyksessä. Kokouksen mielestä jäsenyyshakemuksen jättämisen yhteydessä hallitus ja eduskunta sitoutuivat reunaehtoihin, joiden pohjalta jäsenyysneuvottelut oli käyty ja sopimusta täydentävistä kansallisista toimista oli päätetty. Kokouksen mielestä: "Hallituksen esittämää toimintalinjaa noudattaen jäsenyyskysymys voi mennä kansanäänestykseen. Näin syntyvää kansanäänestyksen tulosta keskusta tulee kunnioittamaan. Vain kansanäänestyksen kautta syntyvä ratkaisu voi saavuttaa kansalaisten laajan hyväksynnän."
Keskusta siis sitoi oman kantansa kansanäänestyksen tulokseen. Periaatteessa voidaan siis sanoa, että keskustan kanta Suomen EU-jäsenyyteen olisi ollut kielteinen, jos kansanäänestyksen tulos olisi ollut kielteinen. Toisaalta voidaan sanoa, että puoluekokouksen tämän sisältöinen päätös merkitsi asiallisesti ottaen samaa kuin EU-jäsenyyden hyväksyminen, sillä kaikkien mielipidetutkimusten mukaan enemmistö suomalaisista kannatti maamme jäsenyyttä. Tähän EU-jäsenyyttä kannattanut keskustan puoluejohto luottikin – kansanäänestyksen tulokseen vetoaminen oli siis vain poliittinen peliväline, jolla EU-jäsenyyteen kielteisesti suhtautunut kenttäväki saatiin taivuteltua ilmaisemaan oma kantansa vasta kansanäänestyksessä.
Michelsin mielestä nykyaikaisen joukkopuolueen elinehtona on mahdollisimman suuren jäsenmäärän ja kannattajakunnan saaminen. Tämän "teesin" noudattaminen ilmeni hyvin keskustan puoluejohdon kansanäänestykseen liittyvän valtapoliittisen – tosin vääräksi osoittautuneen – laskelman asettaminen: vaikka keskusta ajaa EU-jäsenyyden läpi oman kannattajakuntansa tahtoa uhmaten, se toteuttaa kuitenkin kansan enemmistön tahtoa, voittaa seuraavat eduskuntavaalit ja säilyy hallitusvallassa.
Paavo Väyrysen puoluekokouksessa esittämä analyysi oli päinvastainen: "Maalisvaaleissa – sen jälkeen kun keskusta olisi vienyt erimielisenä Suomen EU:n jäseneksi – meille minun käsitykseni mukaan kävisi hyvin huonosti. Viljelijäväestö protestoisi, ja kuluttajien keskuudessa meitä lyötäisiin kotimaisella tukipaketilla, jota kokoomuskaan ei puolustaisi, vaan syyttäisi keskustaa kohtuuttomien tukien rohmuamisesta tuottajaväestölle. Ja keskustalle tappiollisten vaalien jälkeen EU-sopeutuksen toteuttaisi sinipunahallitus." Näin tapahtui.
Jälkikäteen voidaankin todeta, että keskustan Jyväskylän puoluekokous oli EU:n suhteen ratkaisijan asemassa: se olisi voinut torjua Suomen jäsenyyden. Ennen äänestystä puolueen puheenjohtaja kuitenkin ilmoitti eroavansa, jos hallituksen EU-linja ei tule puolueen linjaksi. Puoluekokousedustajia painostettiin tukemaan hallituksen toimintalinjaa myös sanomalla, että muutoin hallitus kaatuu, keskusta joutuu oppositioon ja Suomi viedään joka tapauksessa EU:n jäseneksi muiden puolueiden voimin. Nämä väitteet olivat vääriä: ilman keskustaa Suomesta ei olisi tullut EU:n jäsentä – sen hyväksymiseen tarvittiin vähintään 2/3 eduskuntaenemmistö.
EU-kansanäänestyksen järjestäminen oli sinänsä demokraattinen toimintatapa, mutta silläkin taktikoitiin puolueessa. Suomi päätti aikanaan hakea EY:n jäsenyyttä sillä perusteella, että Ruotsikin haki. Suomen kansanäänestys järjestettiin kuitenkin ennen Ruotsia, jotta sen tuloksella voitaisiin taivutella myös Ruotsi ja Norja EU:n jäseneksi. Jos kansanäänestykset olisi järjestetty päinvastaisessa järjestyksessä, kaikki pohjoismaat olisivat saattaneet jäädä EU:n ulkopuolelle, sillä Ruotsin ja Norjan kansat vastustivat tutkimusten mukaan selvästi EU-jäsenyyttä.
Kansanäänestyksessä äänestäjien enemmistö antoi tukensa EU-jäsenyydelle: 56,9 % kannatti liittymistä, 43,1 % vastusti. Maa jakautui mielipiteissä pahasti kahtia: pohjoinen ja keskinen Suomi vastustivat jäsenyyttä, eteläinen kannatti. Erityisesti alueilla, joissa keskustan kannatus on ollut suurta, myös EU:n vastustus oli suurinta.
Lopullinen ratkaisu Suomen EU-jäsenyydestä tehtiin eduskunnassa Suomen ja Ruotsin neuvoa-antavien kansanäänestyksien jälkeen 18.11.1994. Kansanedustajien enemmistö oli ilmoittanut etukäteen sitoutuvansa noudattamaan kansanäänestyksen tulosta. Jäsenyys hyväksyttiin äänin 152–45. Keskustan ryhmä jakautui äänestyksessä kahtia. Ryhmän 55 jäsenestä 32 kannatti jäsenyyttä, 23 vastusti. Eduskunnan päätös sinetöi Suomen EU-jäsenyyden lopullisesti. Suomi liittyi unionin jäseneksi 1.1.1995.
Johtopäätökset
Kuten edellä kerrotusta voidaan havaita ja päätellä, valta-asemalla on ratkaiseva merkitys puolueen päätöksiin. Kuten Michels on oligarkian älyllisiä syntysyitä pohtiessaan todennut: "Ei ole olemassa sellaista kysymystä, josta puolueen johto ei ole valmis tinkimään, jos se katsoo asemiensa sitä vaativan". Vaikka kuvaamassani esimerkkitapauksessa keskustan johdon tavoitteena olikin Michelsin teesin mukainen hegemonia-aseman turvaaminen, on kuitenkin prosessin lopputulosten valossa yksiselitteisesti todettava, että tässä tavoitteessa puolueen puheenjohtaja ja häntä tukenut puoluejohto epäonnistui. Vastoin puoluejohdon odotuksia Suomen Keskusta joutui parlamentaariseen oppositioon, ja sivuun sekä kansallisesta että Eurooppa-poliittisesta päätöksenteosta.
Puolueorganisaatio on hyvin oligarkinen – harvainvaltainen. Päätökset valmistellaan pienessä piirissä, ja ne hyväksytetään alemmissa päätöksentekoelimissä – kärjistäen voidaan todeta, että puolueen jäsenistöllä on vain välinearvo puoluejohdon asettamien päämäärien toteuttamisessa.
Lähteet:
Aho, Esko. Tulevaisuus on tehtävä. Otava Oy, Keuruu 1996.
Aro Pekka O., Impiö Pekka, Kemppinen Reijo. Euroopan unioni – perusteos. Vientipaino Oy, Helsinki 1994.
Michels, Robert. Puoluelaitos nykyajan demokratiassa. WSOY, Juva 1986. Suomentanut Timo Kyntäjä.
Mitä Missä Milloin – Kansalaisen vuosikirja 1995. Otava, Keuruu 1994.
Neittaanmäki, Petri. Suomen Keskusta ja EU-jäsenyys – Linjariita Esko Ahon ja Paavo Väyrysen välillä. Valtio-opin proseminaarityö. Jyväskylän yliopisto, 1997.
Palonen, Kari. Tekstistä politiikkaan. Vastapaino, Hämeenlinna 1988.
Pokka, Hannele. Porvarihallitus. WSOY, Juva 1995.
Suomen Keskustan puoluekokousasiakirjat 1990–1994.
Suomen Keskustan vuosikirjat 1989–1995.
Uimonen, Risto. Nuori pääministeri. WSOY, Juva 1995.
Väyrynen, Paavo. On muutoksen aika 2. WSOY, Juva 1993.
PETRI NEITTAANMÄKI